Rakkauspakkaus tuli ja sulatti sydämet

Meidän neitokainen otti pienen varaslähdön ja syntyi viime viikon keskiviikkona mitoilla 49 cm ja 3020 g. Painoarvio oli ihan kalkkiviivoille saakka n. 3500 g, eli eipä tuo heittänyt kuin puolella kilolla... Ei siis ole mikään tarkkuuslaji tuo painon ennustaminen. Olin pari yötä osastolla seurannassa verenpaineiden vuoksi ja kotona ehdin käydä kääntymässä yhden yön verran, kun aamulla sitten alkoi tapahtua. Köllöttelin kaikessa rauhassa sohvalla, kun yhtäkkiä tunsin, että jotain hulahtaa... Juoksin vauhdilla vessaan - ehdin - ja totesin, että lapsivesi taisi mennä. Soittelin sitten miehelle töihin, että pitäisiköhän sun kulta tehdä loppupäivä etätöitä, saattaa lähtö tulla kohtapuoliin. Laitoin vielä perään viestiä, että jos on tärkeitä palavereita, niin hoida ihmeessä ne alta pois, tuskin tässä niin kiire kuitenkaan tulee. Onneksi ei jäänyt töihin kuppailemaan, sillä supistukset paheni nopsaan. Kun mies tuli kotiin, niin kärvistelin jo kontallani lattialla. Olin soittanut parikymmentä minuuttia aikaisemmin synnärille. Kehottivat ottamaan Panadolia (joo-o, Panadolia, vaikutus oli tooooosi hurja :-) ) ja oleskelemaan kotona sen aikaa kun kipuja suinkin kestää. No mies sitten soitteli saman tien synnärille uudestaan, että mepäs lähdetään tulemaan, nyt näyttää melko tuskaiselta.

Oltiin puolen päivän aikaan Naistenklinikalla. Vauvan sydänkäyrät tarkistettiin, jotka oli hyvät. Kohdunkaula oli hävinnyt ja kohdunsuu oli jo avautunut jokusen sentin. Synnytys oli hyvin käynnissä. Kivut oli kuitenkin aika kovat. Huutelin, että seuraavat lapset kyllä adoptoidaan, saakeli...! Eka kokeilin ilokaasua - ei ollut mun juttu. Sitten laitettiin kankkuun piikillä kipulääkettä. Ei mitään vaikutusta. Sitten neuvoteltiin mitä seuraavaksi, epiduraalia ehdottivat. Piikki selkään pelotti vielä siinä vaiheessa enemmän ku kivut, joten päätin kärvistellä. Kun aikaa kului, piikki ei enää tuntunutkaan niin kamalalta ajatukselta ja anestesialääkäri pyydettiin paikalle laittamaan puudutusta. Vaikka pistoskohta puudutettiin, niin selkä vääntyi kaarelle refleksinomaisesti, kun piikkiö yritettiin laittaa - lopulta se saatiin laitettua istualtaan, kun sain väkisin pidettyä selän paikoillaan. Sen jälkeen alkoikin ihana autuus, kivut hävis ja pystyi taas ajattelemaan selkeästi. Aaaaah...

Epiduraalin kääntöpuolena synnytys sitten kuitenkin hidastui. Kipuja ei ollut, mutta muutaman tunnin ja yhden tai kahden lisäannoksen jälkeen supistukset alkoivat heikentyä. Kätilö vaihtui kerran, sitten toisen kerran ja lopulta yövuoron kätilö laittoi hommaan vauhtia, käski mut ylös sängystä heijailemaan, jotta vauva laskeutuisi kunnolla. Lopulta kymmentä vaille kakstoista yöllä alettiin synnytystuolilla ponnistelemaan ja tunnin päästä siitä neitokainen vihdoin syntyi, eikä äitikään kärsinyt erityisiä vahinkoja. Kätilö tosin ensin valmistautui auttamaan neitiä imukupin kanssa ja sitten otti jo saksia esille, että leikkaa välilihaa ja siten helpottaa pienokaisen ulostuloa, mutta onneksi tajusin kysellä, että mitä ihmettä - eikö se reppana sieltä muuten mahdu tulemaan?! 

Neiti aloitti heti huutoharjoitukset ja kovin oli nälkäinen, pieni suu maiskutti ja isot silmät tapitti suurta maailmaa ihmeissään. Äiti tirautti liikutuksestä kyyneleet - sydän oli kerta kaikkiaan pakahtua onnesta, meidän ihana pieni prinsessa oli vihdoin siinä <3 

Itse vauvan synnytys meni siis kaikin puolin hyvin ja alkuynnytyksen kivutkin unohtuivat ihan hetkessä (adoptioajatukset on jo unohtuneet!), mutta istukka ei sitten irronnutkaan niin hienosti. Sitä yritettiin vetää, painella, lääkitä ja ties mitä, mutta ei irronnut, ei. Lopulta mut kiikutettiin leikkaussaliin istukan käsinirrotukseen. Siinä operaatiossa sitten verta vuosi vähän reippaammin ja kaksi litraa sitä lopulta menetin. Leikkaussalista mut vietiin heräämöön torkkumaan ja seurantaan ja huoli vauvasta ja miehestä oli suuri - tokkurassakin kyselin, missä he ovat ja voiko heille ilmoittaa, mistä mut löytää jos tarpeen. Mies ja vauva oli viety osastolle odottelemaan mua ja nälkäinen pikku-reppana oli itkenyt nälkäänsä koko yön. Lopulta tyytyväisenä hiljeni rinnalle, kun vihdoin pääsin aamulla osastolle. Siinä sitten torkuttiin koko konkkaronkka tyytyväisenä - perhe oli vihdoin koossa.

Oltiin osastolla kaksi yötä, perjantaina päästiin kotiin. Neidin paino laski alle kolmeen kiloon, joten nyt on syömähommelit tarkkailussa. Paino oli jo nousemaan päin, mutta nyt se oli taas vähän laskenut, kun yritettiin pärjätä pelkällä rintamaidolla. Nyt sitten käydään välillä tissibaarissa ja välillä otetaan pullosta lisähuikkaa. Maanantaina sitten mennään taas neuvolaan tarkistamaan tilannetta. Toivottavasti paranee nopsaan ja päästään vauvan omatahtiseen ruokailurytmiin kolmen tunnin välein syöttämisen sijaan. 

Tässä nyt siis harjoitellaan vauva-arkea ja yritetään löytää jotain rutiineita tähän hommaan. Vähän on vielä hommat hakusessa, mutta koko ajan mennään parempaan suuntaan. Neiti on jo reilun viikon ikäinen ja tuntuu, että hän kasvaa ihan silmissä! Tässä yrittää vaan nauttia jokaisesta hetkestä, tämä pikkuvauvavaihe on niin lyhyt, että nyt jo melkein on ikävä näitä juttuja, vaikka niitä vasta harjotellaankin.