Yösyötöistä eroon - unikoulu vol. 2

Piti ihan ottaa kellosta kuva - jo noin paljon ja neiti vielä nukkui omassa sängyssään.
Halleluja! 

Sen edellisen vahinkounikoulun tulokset olivat lyhytikäisiä. Epäiltiin T:n tekevän hampaita, joten oltiin vähän hövelimpiä nukkumisasioissa ja -järjestelyissä. Pari rutiinien kannalta erilaista iltaa ja vieressä nukuttua yötä riittivät ajamaan meidät samaan pisteeseen kuin oltiin aiemminkin - uni tuli vain rinnalla ja ainoastaan äiti kelpasi nukuttamaan. Harmitti, että T:n huudattaminen meni ihan hukkaan.

Nyt kun olemme iskämiehen kanssa molemmat lukeneet Unihiekkaa etsimässä -kirjan, päätimme siirtyä ihan oikeaan unikouluun. Lempeään sellaiseen, vaikka välillä vaikuttaa melko raa'alta sekin, kun toinen raasu itkee (huutaa kun ei saa tahtoaan läpi) ja nikottelee. Mutta se toimii. Neljä iltaa ja yötä takana ja jokainen on ollut hieman edellistä helpompi. Yritämme vierottaa T:n yöruokailusta, kun ei yli puolivuotias sitä enää ravitsemusmielessä tarvitse ja siksi J on hoitanut yöheräämiset. Ensimmäisenä yönä T itki puoli tuntia ennenkuin nukahti uudestaan (itkun puhalsi myös äiti - onneksi iskämies oli tiukkana ja ajoi minut pois häsläämästä), seuraavana yönä riitti pari minuuttia ja nyt jo kaksi yötä on mennyt niin, ettei T ole herännyt yöllä ollenkaan. Myös aamulla uni maittaa pidempään omassa sängyssä ja päiväunetkin ovat parantuneet - olen jopa kahtena aamuna päässyt itse herättämään neidin. Ihan uskomatonta.

Iltahuuto on kyllä tosi raastava, mutta tolkutan itselleni, että hyvän asian edestä tässä taistellaan. Nyt päästään vielä helpolla, kun lapsi ei pääse sängystään pois, vaikkakin jo nousee siellä seisomaan. Mitä vähemmän lapsi liikkuu, sitä helpompi unikoulu on toteuttaa. T konttailee ympäri sänkyä ja nousee ylös ja välillä nuokkuukin vaarallisen näköisesti sängyn reunaa vasten puoleksi unessa. Yhtenä iltana nukahti kontalleen ja on alkanut nukkua muutenkin nyt enemmän mahallaan. Liikkumalla lapsi saa siis aktivoitua itseään eikä tarvitse tavoitella aktiivisesti unta. Toisaalta väsy tulee kun tarpeeksi liikkuu ja heiluu, mutta itseä pelottaa, että toinen satuttaa itsensä sängyn laitoihin. Itku kuulostaa niin väsyneeltä, mutta kaikilla konsteilla silti pitää yrittää pysytellä hereillä. Välillä ei tiedä itkisikö itsekin vai nauraisiko vaan, mutta eiköhän tämä tästä aikanaan helpota.

Käytännössä homma hoituu meillä näin:
iltarutiinien jälkeen J vie T:n sänkyyn, sanoo hyvää yötä, peittelee ja ehkä silittää hieman päästä tai selästä (riippuen protestoinnin määrästä). Sen jälkeen poistuu huoneesta ja odottaa muutaman minuutin ja kuuntelee laantuuko itku. Jos ei, menee uudelleen huoneeseen ja yrittää rauhoitella T:n sängyssään ilman, että nostaa syliin. Jos itku muuttuu ihan hysteeriseksi, J rauhoittelee hetken sylissä ja kun T vähän rauhoittuu hänet lasketaan takaisin sänkyyn. Tätä rallia jatketaan, kunnes T nukahtaa. Sängyssä saa kontata ja niitä paria unikaveria, jotka sängyssä on, saa paijata (retuuttaa) niin kuin T parhaaksi kokee.

Koska iltahuuto on ollut ihan infernaalista ja olen itse joutunut keksimään kaikkea sijaistoimintoa niiden ajaksi etten ala itsekin parkumaan, tästä pidetään nyt kiinni. Eilen neuvolakäynnillä terkkari kannusti jatkamaan ja kertoi, että yleensä yöt muuttuvat kokonaisiksi noin viikon kuluttua unikoulun aloittamisesta, joten koska meillä on yöt helpottuneet jo näin nopeasti, luotan siihen että nukkumaanmenokin helpottuu aikanaan, kun ollaan vaan tiukkoina. En halua itkettää pikkuista yhtään enempää kuin on pakko, joten tässä asiassa lienee meidän aikuisten määrätietoisuus ja johdonmukaisuus kaiken a ja o. Raportoin jossain vaiheessa miten homma on jatkunut. Kesälomareissut ovat onneksi vasta reilun kuukauden päästä, joten toivoakseni ehditään saada muutoksesta pysyvä ennen niitä!

Ja jos jollakulla on hyviä vinkkejä unikoululaiselle, jakakaa ihmeessä! Kovin moni kuulostaa painivan saman asian parissa.