Puuroa naamar... eiku pöytään

Puuroa on kivointa syödä kun siitä saa (suurimman) osan hieroa pöytään. Koostumus on puoli ruokaa, kaikilla aisteilla nautittuna.

Hakusanat

Tänne blogiin on eksytty mitä erikoisemmilla hakusanoilla. Repsesin ihan totaalisesti tälle "käsi paketissa panin äitiä".

Siis wtf?! Minkähänlainen tyyppi tuollaisen Google-haun takana oikein mahtaa olla? :D

Meidän eilinen

Pieni kaupunkimatkaaja reippaana odottamassa metroa. 

Meillä oli T:n kanssa eilen melkoisen kiva päivä. Lähdimme kaupungille asioille jo aamupäivästä ja palasimme kotiin vasta alkuillasta. Ei meidän mikään pakko olisi ollut kaupungilla koko päivää kuluttaa, mutta ajattelin, että kun kerrankin sinne saakka lähdetään, niin käydään nyt sitten hoitamassa kaikki hankinnat samalla ja jätetään vähän tilaa fiilispohjaiselle kuljeskelulle. Samalla sain mahdollisuuden selvittää kuinka pärjäisimme koko päivän kahdestaan kodin ulkopuolella - ruokailuineen, vaipanvaihtoineen ja vaunujen kanssa.

Päivä meni tosi hyvin. T oli kiltisti ja nukkui päiväunensa ihan normaaliaikataulun mukaisesti ja jaksoi yllättävän hyvin olla vaunuissa muutenkin. Istuma-asennossa on selvästikin parempi tarkastella asioita ja maailma hahmottuu laajempana kuin pötkötellessä. Ainoastaan ihan loppupäivästä otin T:n hetkeksi Manducaan, kun neiti innostui harjoittelemaan konttaamista ja seisomista vaunuissa turhan ahkerasti. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kotimatka olisi taittunut Manducassa paremmin, mutta saitana äitiyslomalaisena köytin vastaan hangoittelevan lapsen vaunuihinsa. Kotimatkan loppupätkällä T nukahti kesken venkuloinnin vaunuihinsa ja jatkoi unia vielä kotonakin.

Jaa, että mitäkö me sitten tehtiin? Kävimme muun muassa Stockmannilla leluostoksilla ja testaamassa vaipanvaihtopiste ja syöttötila. Oli muuten oikein kiva paikka, oli lapsille leluja, mukavat tuolit joissa imettää ja tietysti mikro ruokien ja maitojen lämmitystä varten (tila löytyy sieltä leluosaston perältä). Vähän imetystuokiota tosin häiritsi eräs isäihminen joka ei meinannut saada silmiään irti meistä. Stockan jälkeen hoidettiin se päivän virallinen osuus, eli minä kävin lääkäriasemalla ikävuositarkastuksissa. Kyseisessä rakennuksessa oli kolme hissiä, joista kaksiin vaunut mahtuivat niukasti ja tottakai aina hissiä tilattaessa ensimmäisenä tuli se pieni hissi, johon me ei mahduttu. Fiksusti myös ilmoittautuminen oli kuudennessa kerroksessa ja itse tarkastukset hoidettiin viidennessä. Hiki päässä roudasin meitä ja kamoja kerrosten välillä. Hissit olivat vielä sellaisia vanhanaikaisia eli ovi piti itse avata ja tietysti pitää auki. Pelkän kantorepun kanssa olisimme päässeet paaaaaljon helpommalla. Lounaalla kävimme iskämiehen työpaikalla. Sieltä jatkoimme matkaa vielä Kamppiin ja Ruohonjuureen, jossa oli sopivasti Big Small Companyn edustaja tuotteineen. Rahaa meni, mutta tarpeellisiin hankintoihin kuitenkin! :) T pääsi myös raitiovaunun kyytiin ensimmäistä kertaa, ajeltiin linjalla nro 6. Aikaisemmin ratikka oli meidän kulkuväline numero 1, en voi käsittää, miten me ollaan onnistuttu välttämään niiden käyttö näin totaalisesti T:n syntymän jälkeen!

Päivän ikävä tilanne sattui heti aamusta odottaessamme metroa - joku nuori tyttö sai ilmeisesti epilepsiakohtauksen ja kaatui melko pahannäköisesti metrolaiturille. Vieläkin kuulen korvissani sen kolahduksen (tai rusahduksen) kun hän kaatui päin kivilattiaa, huh. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin.

Tämmöinen oli meidän eilispäivä. T:tä luultiin monta kertaa pojaksi, koska päällä oli farkut ja sinivalkoraidallinen paita. No, se ei meidän menoa hidastanut, kun korjasin väärinkäsityksen, niin ilmeet olivat näkemisen arvoisia - yleensä kovin nolostuneita. Päivä oli oikeasti tosi mukava ja T oli hauskaa hengailuseuraa. Päivään sisältyi paljon naurua, myös vähän sydämentykytyksiä ja varmaan 5000 poltettua kaloria. Illalla otin vahingon takaisin syömällä jäätelöä kaksin käsin :)

Uusia liikuntamuotoja

Meidän rauhalliset käppäilyt kaupoilla vaunujen kera jäivät lyhytaikaisiksi. Juuri kun ehdin olla huojentunut siitä, että kauppakeskukseen asioille meneminen ei aiheuta enää huutoraivokiukkukohtausta, niin T keksi uusia metkuja. Enää ei riitä, että vaunuissa voi istua ja tarkastella ihmisiä ja asioita, vaan nyt pitää ehdottomasti harjoitella pyörimistä, konttaamista ja seisomista vaunuissakin. Seuraavaksi epäilemättä pitää päästä hyllyissä näkyviin mielenkiintoisiin tavaroihin käsiksi. Ja voi sitä huudon määrää kun ei saa tehdä mitä haluaa.

Olenkin alkanut kuskata mukana kantoreppua. Kun vaunuissa oleminen käy ylivoimaiseksi (ja kun omat hermoni eivät enää kestä venkulointia) siirrän tyttösen reppuun ja vaunut saavat toimia tavarankuljetusvälineenä. Manducassa neiti rauhoittuu, tarkkailee ympäristöä rauhassa ja nukkuu hyvin. Toinen vaihtoehto olisi tietysti köyttää tyttö vaunuihin olkaremmeillä kiinni, mutta kuka sitä kitinää viitsii kuunnella. Kivempi olla liikkeellä rauhallisen ja tyytyväisen lapsen kanssa kuin jatkuvasti oloaan ja eloaan protestoivan. T:stä tulee isona varmaan joku vastarintaliikkeen johtaja vahvasta tahdostaan ja määrätietoisuudestaan päätellen.

Viikatemies

Olisi pelottanut, jos ei olisi hymyilyttänyt. Ihanan nostalgista!

Yösyötöistä eroon - unikoulu vol. 2

Piti ihan ottaa kellosta kuva - jo noin paljon ja neiti vielä nukkui omassa sängyssään.
Halleluja! 

Sen edellisen vahinkounikoulun tulokset olivat lyhytikäisiä. Epäiltiin T:n tekevän hampaita, joten oltiin vähän hövelimpiä nukkumisasioissa ja -järjestelyissä. Pari rutiinien kannalta erilaista iltaa ja vieressä nukuttua yötä riittivät ajamaan meidät samaan pisteeseen kuin oltiin aiemminkin - uni tuli vain rinnalla ja ainoastaan äiti kelpasi nukuttamaan. Harmitti, että T:n huudattaminen meni ihan hukkaan.

Nyt kun olemme iskämiehen kanssa molemmat lukeneet Unihiekkaa etsimässä -kirjan, päätimme siirtyä ihan oikeaan unikouluun. Lempeään sellaiseen, vaikka välillä vaikuttaa melko raa'alta sekin, kun toinen raasu itkee (huutaa kun ei saa tahtoaan läpi) ja nikottelee. Mutta se toimii. Neljä iltaa ja yötä takana ja jokainen on ollut hieman edellistä helpompi. Yritämme vierottaa T:n yöruokailusta, kun ei yli puolivuotias sitä enää ravitsemusmielessä tarvitse ja siksi J on hoitanut yöheräämiset. Ensimmäisenä yönä T itki puoli tuntia ennenkuin nukahti uudestaan (itkun puhalsi myös äiti - onneksi iskämies oli tiukkana ja ajoi minut pois häsläämästä), seuraavana yönä riitti pari minuuttia ja nyt jo kaksi yötä on mennyt niin, ettei T ole herännyt yöllä ollenkaan. Myös aamulla uni maittaa pidempään omassa sängyssä ja päiväunetkin ovat parantuneet - olen jopa kahtena aamuna päässyt itse herättämään neidin. Ihan uskomatonta.

Iltahuuto on kyllä tosi raastava, mutta tolkutan itselleni, että hyvän asian edestä tässä taistellaan. Nyt päästään vielä helpolla, kun lapsi ei pääse sängystään pois, vaikkakin jo nousee siellä seisomaan. Mitä vähemmän lapsi liikkuu, sitä helpompi unikoulu on toteuttaa. T konttailee ympäri sänkyä ja nousee ylös ja välillä nuokkuukin vaarallisen näköisesti sängyn reunaa vasten puoleksi unessa. Yhtenä iltana nukahti kontalleen ja on alkanut nukkua muutenkin nyt enemmän mahallaan. Liikkumalla lapsi saa siis aktivoitua itseään eikä tarvitse tavoitella aktiivisesti unta. Toisaalta väsy tulee kun tarpeeksi liikkuu ja heiluu, mutta itseä pelottaa, että toinen satuttaa itsensä sängyn laitoihin. Itku kuulostaa niin väsyneeltä, mutta kaikilla konsteilla silti pitää yrittää pysytellä hereillä. Välillä ei tiedä itkisikö itsekin vai nauraisiko vaan, mutta eiköhän tämä tästä aikanaan helpota.

Käytännössä homma hoituu meillä näin:
iltarutiinien jälkeen J vie T:n sänkyyn, sanoo hyvää yötä, peittelee ja ehkä silittää hieman päästä tai selästä (riippuen protestoinnin määrästä). Sen jälkeen poistuu huoneesta ja odottaa muutaman minuutin ja kuuntelee laantuuko itku. Jos ei, menee uudelleen huoneeseen ja yrittää rauhoitella T:n sängyssään ilman, että nostaa syliin. Jos itku muuttuu ihan hysteeriseksi, J rauhoittelee hetken sylissä ja kun T vähän rauhoittuu hänet lasketaan takaisin sänkyyn. Tätä rallia jatketaan, kunnes T nukahtaa. Sängyssä saa kontata ja niitä paria unikaveria, jotka sängyssä on, saa paijata (retuuttaa) niin kuin T parhaaksi kokee.

Koska iltahuuto on ollut ihan infernaalista ja olen itse joutunut keksimään kaikkea sijaistoimintoa niiden ajaksi etten ala itsekin parkumaan, tästä pidetään nyt kiinni. Eilen neuvolakäynnillä terkkari kannusti jatkamaan ja kertoi, että yleensä yöt muuttuvat kokonaisiksi noin viikon kuluttua unikoulun aloittamisesta, joten koska meillä on yöt helpottuneet jo näin nopeasti, luotan siihen että nukkumaanmenokin helpottuu aikanaan, kun ollaan vaan tiukkoina. En halua itkettää pikkuista yhtään enempää kuin on pakko, joten tässä asiassa lienee meidän aikuisten määrätietoisuus ja johdonmukaisuus kaiken a ja o. Raportoin jossain vaiheessa miten homma on jatkunut. Kesälomareissut ovat onneksi vasta reilun kuukauden päästä, joten toivoakseni ehditään saada muutoksesta pysyvä ennen niitä!

Ja jos jollakulla on hyviä vinkkejä unikoululaiselle, jakakaa ihmeessä! Kovin moni kuulostaa painivan saman asian parissa.

Haikeaa

On tullut aika luopua joistakin vauvatavaroista. En ikikuunapäivänä olisi uskonut, että se ottaa näin koville! Niihin liittyy muistoja ja tunnelmia, jotka haluan säilyttää ja kai pelkään, että ne häviävät tavaroiden mukana. Potentiaalinen himohamstraaja siis.

Tänään pitkään etsimäni babysitteri kuitenkin vaihtaa omistajaa. Muistan käyttäneeni tunteja ja taas tunteja, kenties jopa päiviä (en vaan uskalla myöntää) sisustukseen sopivan sitterin löytämiseen. Meille kotiutui pitkällisen etsinnän jälkeen Chiccon I-feel ruskeana. Nättihän se oli kuin mikä, mutta melko lyhytikäiseksi jäi, kun T oppi nousemaan siinä istumaan. Sitterissä roikkuva Kottaraiseksi nimeämämme lintulelu oli T:n ensimmäisiä leluja, joihin hän alkoi kiinnittää huomiota ja jonka kanssa omat kädetkin löytyivät lelua huitoessa. Tänään sitterille ja Kottaraiselle tulee kuitenkin noutaja ja ne muuttavat uuteen kotiin. Toivottavasti pitävät Kottaraisesta hyvää huolta, sniif.