Ennen T:n syntymää en osannut kuvitella minkälaista on olla äiti. Toki siitä jonkinlainen kuva oli, mutta tooosi pinnallinen. Mielikuvaan äitiydestä liittyi lähinnä hiekkalaatikolla istumista ja lapsen kanssa touhuilua, joka sekin oli ihan epämääräistä. Lisäksi kuvittelin, että äitiyslomalla (Aaaaargh! Vierastan tuota loma -sanaa ihan hirveästi... Niin kauan kuin sitä virallisissakin käytetään, ei äitiysvapaaseen suhtauduta muuna kuin lomana, jota se ei todellakaan ole) ehdin tehdä mielin määrin ruokaa ja leipoa sekä olla aktiivinen ja raikas mutsi.
Hah, vähänpä tiesin! Totuus on jotain ihan muuta. Pienen vauvan kanssa touhuaminen on pääasiassa muuta kuin pullan leipomista ja päiväunia. En myöskään osannut aavistaa, kuinka vähän omaa aikaa on, vaikka meitä on kaksi kasvattajaa. Iso hatunnosto yksinhuoltajille!
Kun lapsi ei vielä kävele tai edes konttaa, on turha haaveilla hiekkalaatikkoleikeistä. Elämä rullaa päivärutiinien varassa. Ruokailua, päiväunille houkuttelemista, ulkoilua, lapsen kanniskelua, vaipanvaihtoa, pyykinpesua, leikittämistä. Ja nimenomaan se on tässä vaiheessa vielä leikittämistä, kun lapsi itse ei osaa leluja käyttää tai ylipäätään juurikaan liikkua. Aikuinen siis leikkii ja lapsi huitoo mukana. Eihän se aikuisen mielestä kovin ihmeellistä toimintaa ole, mutta lapselle se kaikki on uutta. Silloin vetonarun päässä killuva pupu, soittorasiasta kuuluva musiikki tai yksi ja sama Muumi-satu jaksaa hämmästyttää ja ilostuttaa kerta toisensa jälkeen. Silloinkin, kun äiti on niihin jo lopen kyllästynyt. On kuitenkin palkitsevaa nähdä toisen aito innostus ja ihmetys, se kaikki on todella uutta ja ennennäkemätöntä, itse ei voi kuin ihmetellä miltä tuo kaikki uuden kohtaaminen mahtaakaan tuntua.
Äitiyteen suht kiinteästi liittyvästä kestoväsymyksestä huolimatta arkea kuitenkin jaksaa paremmin, kuin koskaan aikaisemmin olisin uskonut. Sen lisäksi, että askareista selviää aikaisempaa vähemmällä unella, myös pinnaa on tullut enemmän. Ihan pikkuasioista ei jaksa hermoilla.
Me ulkoillaan (lähes) päivittäin ja teemme pitkiä vaunulenkkejä kun ulos lähdemme. T köllöttelee yleensä ihan tyytyväisenä vaunuissa - nukkuu tai katselee maisemia. Ei ehkä niin älyttömän aktiivista kun asiaa tarkemmin ajattelen - vauvahan köllöttelee aika passiivisena omassa rauhassaan - mutta ihan reipasta kumminkin. Vaunulenkeillä vauvan nukkuessa on myös sitä kaivattua omaa aikaa, jolloin voi rauhassa syventyä omiin ajatuksiinsa, äitikavereiden kanssa jutusteluun tai ystävien kanssa puhelimessa lörpöttelyyn. Hyvällä tuurilla oma aika jatkuu tovin vielä kotiin päästyä jos uni jaksaa maistua, siinä välissä ehtii vaikka nauttia lämpimän lounaan tai lukea päivän lehden ennen touhuamisen jatkumista. Omaa aikaa kyllä löytää, kun vaan viitsii etsiä ja huomaa ne hetket. Lapsi on pääsääntöisesti aina mukana, mutta mitä sitten? Me olemme perhettä ja paras tapa opettaa lapsi olemaan ihmisten ilmoilla on olla siellä.
Millaista äitiys sitten on, miten sen koen? Tätä minulta eräs ystävä kysyi. Siihen oli ja on edelleen vaikea vastata, sillä sitä on vaikea pukea sanoiksi. Lähinnä se lienee täydellistä rakkautta ja lämpöä. Sitä tahtoo lapselleen kaikessa parasta ja toivoo voivansa suojella pientä ihmistä kaikelta pahalta. Lisäksi tuntuu siltä, että asiat ovat juuri nyt niin kuin niiden kuuluu ollakin. T on osa meidän perhettä, tärkeintä mitä on, ja vaikka onkin varsin tuore tulokas, tuntuu niinkuin hän olisi kuulunut perheeseemme aina. Uusi ja tuntematon, mutta silti niin tuttu. Ei tätä oikein muuten voi kuvata kuin sanalla Rakkaus. Sitä se on ja siihen se liittyy. Se on yhtä aikaa ihanaa ja pelottavaa, siihen liittyy aivan uudenlainen, käsittämättömän iso vastuu. Toinen on niin pieni ja avuton, tabula rasa, ja tästä pienestä meidän tulee kasvattaa kunnollinen ihminen. Siinä on vastuuta kerrakseen, puhumattakaan, että tuo pieni ihmeellinen olento ei pysy hengissä ilman huolenpitoa. Vastuun lisäksi pienen mukana tuli pelko. Pelko siitä, että hänelle sattuu jotain. Tätä en tahdo pidemmälle edes ajatella. Paljon kertonee se, että ensimmäisenä yönä kotona ihan vakavissamme pohdimme pidämmekö vahtivuoroja vauvan nukkuessa, ettei hän vain yllättäen lakkaa hengittämästä. Väsymys ja järki saivat lopulta niskalenkin tuoreista vanhemmista, onneksi.
Äitiys on hyvin pitkälle, ellei jopa kokonaan, tunneasia. Toivon, että T kokee, että häntä rakastetaan juuri sellaisena kuin hän on iloineen ja suruineen, kiukutteluineen ja venkulointeineen. Olen pitänyt itseäni aikaisemmin lyhytpinnaisena ja helposti ärtyvänä ihmisenä, mutta lapsi on tuonut uusia piirteitä esiin itsessäkin - äitiys on selkeästi matka. Toivottavasti osaan hyödyntää sen ja kasvaa paremmaksi ihmiseksi ja äidiksi lapsellemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti